Vaalit ovat vakava asia, mutta myös erinomaista viihdettä. Vaalien alla julkisuus ja some ovat täynnä vaalitulokseen liittyviä spekulaatioita, ennustuksia ja jossitteluja. Kun tulos tiedetään, alkaa kannunvalanta hallituspohjasta, sen jälkeen ministerinsalkkujen haltijoista.
Vaalituloksen ennustaminen on Suomessa viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana muuttunut vaikeaksi taidoksi. Perussuomalaisten jytky vuonna 2011 särki perinteisen kolmen suuren puolueen mallin eikä uutta vakiota ole löytynyt. Suuretkin puolueet ovat meillä tällä hetkellä pienempiä kuin koskaan ennen ja kannatuserot ovat todella ohuita.
Vuonna 2019 SDP kiilasi ykköseksi vain 7666 äänen erolla perussuomalaisiin, kokoomus taas jäi perussuomalaisista vain 14848 äänen päähän. Matkan varrella gallupeissa mitatut useiden prosenttiyksikköjen erot kutistuivat vaalipäivänä kymmenyksiksi. Neljän vuoden poliittinen maraton ratkesi vasta maalikameralla.
Vaalivoitosta kisaavien puolueiden kampanjointi on stressaavaa tasapainottelua näkyvien irtiottojen ja virheiden välttelyn välillä. Puoluejohtajan yksi epäonnistunut sanavalinta saattaa pudottaa puolueen ykköspallilta kolmanneksi. Suuret puolueet pyrkivät hankkimaan kannatusta monista eri suunnista, jolloin liika ärhäkkyys saattaa kääntyä itseään vastaan. Toisaalta korostettu varovaisuus on riski sekin, koska se vaikuttaa mitäänsanomattomalta ja periaatteettomalta.
Huhtikuun vaaleissa riittää erikoisuuksia. Kertaakaan aiemmin tällä vuosituhannella istuva pääministeri ei ole nauttinut sellaista henkilökohtaista suosiota kuin Sanna Marin. Some on tehnyt hänestä Suomen historian kansainvälisesti tunnetuimman poliitikon ja häntä ihaillaan kuin poptähteä tai urheilusankaria. Ei ole mahdotonta, että hänen charminsa kantaa SDP:n jopa vaalien ykköseksi ja hänet itsensä uudestaan pääministeriksi.
Huhtikuun vaaleissa maamme hallituksissa ylivoimaisesti kauimmin istunut keskusta käy kamppailua olemassaolostaan. Nykyisillä kannatuslukemilla 25 aiemman hallituksen pääministeripuolue saisi vain noin 20 kansanedustajaa. Tämä olisi maanjäristyksen kaltainen muutos niin puoluekartassamme kuin hallituskoalitioiden muodostamisessakin. Se tarkoittaisi hyvästejä entisenkaltaisille punamulta- ja porvarihallituksille.
Poliittisen kulttuurin muutoksesta kertovat myös SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton etukäteiset kieltäytymiset hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa. Vuodet 1966-1987 Neuvostoliiton ja Urho Kekkosen vieroksuma kokoomus pidettiin ulkopoliittisista syistä oppositiossa, mutta julkisesti asiasta ei pidetty meteliä. Sen jälkeen kaikki puolueet ovat olleet hallituskelpoisia ja kaikki yhteistyöakselit mahdollisia.
Markku Jokisipilä
johtaja
Eduskuntatutkimuksen keskus
