keskinkertaisuudesta Ajankohtaista, Blogi

Huomioita keskinkertaisuudesta

Kysyin Facebook-kavereiltani ”Mitä kaikkea sinä ymmärrät keskinkertaiseksi?” Tuloksena oli monipuolinen ja -ulotteinen keskustelu keskinkertaisuudesta.
Jari Koskinen
FacebookTwitterLinkedIn

Samalla ilmeni jako ihmisiin, joille keskinkertaisuus on lähes kirosana, ja toisaalta ihmisiin, joka ymmärtävät keskinkertaisuuden inhimillisestä näkökulmasta: ihminen tekee parhaansa, sen minkä jaksaa ja pystyy.

Suomen kielen perussanakirjan mukaan keskinkertainen tarkoittaa ”ei hyvä eikä huono, ei suuri eikä pieni tai muu sellainen, keskitasoinen, -laatuinen, tavallinen, kohtalainen, jonkinlainen, tyydyttävä, laatuunkäypä, mukiinmenevä”.

Jostain syystä merkitys näyttää kuitenkin kehkeytyneen huonomman suuntaan.

Yksi syy merkityksen muuntumiseen voi olla medioiden huippuhehkutus: nykyään kaiken tulisi olla huippua. Vain oletettu huippu saa huomiota. Itse arvelen, että medioiden tapa hehkuttaa huippu sitä ja huippu tätä on sekin keskinkertaista ja aika pinnallista.

Keskustelussa keskinkertaista kuvataan seisovaksi vedeksi; sanotaan osuvasti myös, että henkinen laiskuus saa aikaan keskinkertaisuutta ja että erityisesti turvallisuushakuisuus tuottaa keskinkertaisuutta.

– Tuli vahvimmin mieleen, ettei kyseenalaista mitään. Mennään sillä, mikä on joskus ennenkin toiminut.
Keskinkertaisuuteen näyttää liittyvän vaillinainen kyky tai kapasiteetti uusiutua.
– Minulle keskinkertaisuus on trendien usein täysin tiedostomatonta toistoa ja kuvitelmaa, että tehdään jotain erilaista, kun itse asiassa ollaan vain tuottamassa tuota trendiä. Tätä aihetta sivuten olen kirjoittanut aikaisemmin aiheesta Sama yhä uudestaan.

Voisiko keskinkertaisen määritellä saman toistoksi tai toisten laiskaksi matkimiseksi? Kyvyttömyydeksi ajatella itse ja itsekriittisesti? Kyvyttömyydeksi suunnata katse tulevaisuuteen ja nähdä horisontissa uusia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia?

Keskinkertaisuus on koettu turvalliseksi ja tavoiteltavaksi.
– Jopa koululaitos tasapäistää mielellään.
Suomessa ei arvosteta lahjakkuutta ja erinomaisuutta. Se koetaan uhaksi. Kukaan ei saisi nousta muiden yläpuolelle. Erikoisuuden tavoittelijoita inhotaan, mutta samalla ristiriitaisesti kuuluisuuksia ja julkkiksia ihaillaan.

– Uusi, visionäärinen ajatus/idea/toteutus on massoille epäillyttävä.

Todelliset edelläkävijät joutuvat taistelemaan tiensä vastavirtaan. Joskus uuden idean eteenpäin vieminen näyttäytyy suorastaan taisteluna tuulimyllyjä vastaan. Keskinkertaisuus on luovien uudistajien vihollinen. Ne, jotka sanovat, että keskinkertaisuus riittää, näyttävät tekevän työtään virkamiesmäisesti. Intohimo puuttuu.

Toisaalta on niinkin, ettei kaikessa tarvitse pyrkiä huippulaatuun. Rutiinit vapauttavat tilaa (toisin) ajattelulle.

– Keskinkertaisuus on aliarvostettua. Se pitää yhteiskunnan jotenkin vakaana, asiat toiminnassa.
Yksi keskustelijoista kysyi: Onko keskinkertainen pitkässä juoksussa onnellisempi kuin itsensä alittaja tai ylittäjä? Tämä on hyvä kysymys, uudistajien ja itsensä ylittäjien tie on varmasti raskaampi ja karikkoisempi kuin keskinkertaisuuteen tyytyjien.

Osa keskustelijoista piti tiukasti keskinkertaisten puolta: Toisinaan on hyvä olla keskinkertainenkin. Se on sovittelevaakin. On myös muistettava, että on aidosti ihmisiä tai asioita tai tilanteita, jotka ovat keskinkertaisia. Heillä on paikka maailmassa myös.
Sitä paitsi on nähtävä asioiden kontekstisidonnaisuus.
–Joskus keskinkertainen ei riitä, joskus se taas on just se, mitä tarvitaan.

Tilannetaju on tärkeä: osa töistä on sellaisia, ettei ole mitään järkeä tehdä liian kunnianhimoisesti. Muuten uuvuttaa turhaan itsensä. ”Valitse taistelusi” pätee tähänkin asiaan.

Bisnesten piirissä keskinkertaisuus saatetaan nähdä riittävän hyvänä. Ei tuhlata turhaan paukkuja erittäin hyvään, varsinkaan jos korkeaa laatua ei kohde- ja sidosryhmissä ymmärretä tai osata vaatia. Välillä riittävän hyvän vaaliminen herättää pohtimaan, pärjääkö liike-elämässä paremmin keskinkertaisella osaamisella ja asenteella. Olisiko näin erityisesti hierarkkisissa organisaatioissa, joissa riittää, että tekee mitä käsketään, eikä oma-aloitteista ajattelua arvosteta? Tämäkin on tosin muuttumassa työn muuttuessa yhä itseorganisoituvammaksi. Kilpailu kovan luokan osaajista kiristyy.

Keskinkertaisuutta ei tarvitse nähdä kilpailuasetelman kautta, vaan suhteessa itseensä ja tilanteeseensa:

– (…) mä huomaan itsessäni, että joinakin hetkinä haluan kurottaa intohimoisesti ylemmäs (!) enkä jäädä itseni suhteen keskinkertaisuuden tasolle. Mutta toisina hetkinä tunnen halua tehdä tarvittavan, sen minkä riittää (!) tässä hetkessä.

Jotkut välttelevät huomiota, ja silloin esiin nousee tarkoituksellinen keskinkertaisuus: pyrkimys/ kyky olla erottumatta joukosta, koska erityisyys voi vaatia perustelun herättäessään huomiota.

Monet introvertit todennäköisesti tunnistavat tarpeen pysytellä huomaamattomana taustalla. Keskinkertaisuus on monella tapaa turvallista. Voi jopa puhua keskinkertaisuuden suomasta suojasta.

Mitä keskinkertaisuudesta voisi kiteyttää keskustelun perusteella?
– Mieluummin sanoisin, että jos on keskinkertainen, on keskeneräinen. Ja kukapa ei olisi. Mutta jos siihen tyytyy, niin ei enää kasva.

Jari Koskinen

Jari Koskinen on muutosten fasilitoija sekä yhteissuunnittelun asiantuntija. Hän on työskennellyt pitkään tulevaisuuden ennakointia ja yhteissuunnittelua yhdistävien projektien parissa.